Minun feminismini -blogaussarjassa pohditaan Vasemmistonuorten tasa-arvojaostolaisten ja muiden kirjoittajien omaa feminististä ideologiaa. Ensimmäisenä ajatuksiaan avaa Niko Peltokangas.
Feministiksi julistautuminen ei ollut lopulta kauhean vaikeaa. Ennen liittymistäni Vasemmistonuoriin ajattelin, etten tiedä aiheesta – kuten mistään muustakaan ismistä – tarpeeksi nimittääkseni itseäni sen mukaan. Kun sitten tutustuin Vanun tasa-arvosuunnitelmaan ja luin poliittisesta ohjelmasta järjestön tunnustautuvan muun muassa feministiseksi, otin sanan omaankin käyttööni.
Minun feminismini tarkoittaa sitä, ettei sukupuoleni rajoita minua enkä rajoita muiden elämää heidän sukupuolensa perusteella. Vaikka sana viittaa yhteen sukupuoleen, koen sen oikeastaan aika omakohtaiseksi; feministin karvani nousevat pystyyn, kun minusta, kiinnostukseni kohteista tai toimintatavoistani oletetaan jotain vain siksi, että olen miessukupuolinen. Feministien seurassa koen oloni vapautuneimmaksi.
En ole muutenkaan kovin sukupuolitietoinen. En esimerkiksi samaistu muihin isiin sen enempää kuin äiteihin. Sukupuoliin viittaavat sanat kuten miehekäs tai naisellinen särähtävät korvaani yhtä pahoin kuin mikä tahansa leimaava yleistys.
Miksi sitten feminismi kelpaa vaikka on naisasialiikkeestä peräisin? Koska heikomman puolelle on helppo asettua, ja kaksinapainen sukupuolijärjestelmä on sortanut ja sortaa yhä enemmän naisia kuin miehiä. Tietysti vielä huonommassa asemassa ovat näiden sukupuolten ulkopuolella olevat ihmiset. Kuitenkin feminismi vaikuttaa vakiintuneimmalta käsitteeltä kuvaamaan kaikkien sukupuolten vapautumista lokeroivasta ja hierarkisoivasta järjestelmästä.
– Niko Peltokangas
VTF - Vasemmistolainen totuus feminismistä 