Keskustelua poliittisten naisjärjestöjen tarpeellisuudesta ja merkityksestä on käyty tänä keväänä varsin ahkerasti ja useammilla areenoilla. Vasemmistonaisten Valtikan puhenainen Saila Ruuth pohtii, miksi naisjärjestöt ovat edelleen tarpeellisia.

Huhtikuussa vihreiden piirissä annettiin poliittisille naisjärjestöille kritiikkiä kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin siitä, että erillinen naistoiminta siirtää feministisen keskustelun pois puolueesta ja politiikan keskiöstä ja näin marginalisoi tasa-arvokeskustelua ja feminismiä entisestään. Toisaalta siitä, että mies- ja naisjärjestöt pönkittävät ajatusta vain kahdesta, toisilleen vastakkaisesta sukupuolesta.

Tuoreempana puheenvuorona perussuomalaisten Tuomas Tähti kirjoitti Helsingin Sanomiin (9.6.), ettei poliittisille naisjärjestöille ole enää tarvetta, sillä tasa-arvo on jo riittämiin edennyt ja sukupuolen esillä pitäminen vain luo tarpeettomia vastakkainasetteluita.

Kirjoitus poiki muutamia vastineita (12.6. ja 15.6.), joissa listattiin pitkä liuta esimerkkejä, joilla osoitettiin, ettei tasa-arvo ole Suomessa (saati globaalisti) niin mainiolla tolalla kuin Tähti haluaisi nähdä ja näin ollen naisjärjestöillä on edelleen paikkansa.

Lisäksi demareiden puoluekokouksessa tehtiin keväällä puoluekokousaloite, jossa esitettiin, että luovuttaisiin naistoiminnan tukemisesta puoluetukivaroin ja siirryttäisiin ”yleisen” tasa-arvotyön rahoittamiseen. Samanlainen aloite tehtiin myös Vihreiden puoluekokouksessa vuosi sitten.

Molempien puolueiden vastauksissa annettiin enemmän tai vähemmän suorasanaisesti ymmärtää, että puolue voisi toimia poliittisesti sen puolesta, että pelkän naistoiminnan tukemisesta luovuttaisiin ja siirryttäisiin tai laajennuttaisiin myös muunlaiseen tasa-arvotyön tukemiseen. Asia vain ei ole yksittäisten puolueiden päätösvallassa vaan vaatisi puoluetuesta annetun asetuksen muuttamista.

Oleellista aloitteissa on se, että niitä perusteltiin mieserityisen politiikan tukemisella. Samaan tapaan myös SAK:n tasa-arvovastaava Tapio Bergholm esitti Suomen Kuvalehdessä, että ”nyt on miesten vuoro”. Bergholm ei siis tarkoittanut, että on miesten vuoro olla (vihdoin) kiinnostuneita sukupuolista ja niiden asemasta, vaan että nyt on miesten vuoro ”saada” tasa-arvoa.

Ajatus siitä, että naisjärjestöjen tukeminen tai naisnäkökulman esiin nostaminen olisi estänyt mieserityisten kysymysten poliittisen käsittelyn, on erikoinen. Politiikka on kuitenkin historiallisesti katsoen miesten maailma. Suomessa puolueita alettiin perustaa reilu 100 vuotta sitten eikä naisten asema politiikassa ole hitaasta etenemisestä huolimatta vieläkään tasapuolinen. Miehillä on siis ollut sen 100 vuotta aikaa ottaa sukupuolinäkökulma ja tasa-arvopolitiikka vakavasti ja osaksi itse tekemäänsä politiikkaa.

Ei ole vaikeaa ymmärtää, että poliittiset naisjärjestöt ovat syntyneet juuri siitä syystä, ettei tasa-arvopolitiikka ole miesten itsensä toimesta noussut politiikan keskiöön. Niinpä on Suomessakin ollut poliittista naistoimintaa vähintään yhtä kauan kuin puolueitakin. Alusta lähtien tasa-arvokysymykset ovat tulleet puolueiden agendalle naisjärjestöjen toimesta.

Historiallisesti naisjärjestöillä on myös ollut keskeinen rooli poliittisten liikkeiden tukemisessa niin taloudellisesti kuin käytännön työllä. Tehtävä ei ole ollut merkityksetön suomalaisessa politiikassa vaikka odotukset kahvinkeittäjän ja myyjäistenjärjestäjän roolista monia feministejä rasittavatkin.

Oman poliittisen kokemukseni mukaan tilanne ei miesliikehdinnästä huolimatta ole vieläkään niin auvoinen, että tasa-arvopolitiikka ja feministinen keskustelu nousisivat puolueiden politiikan sisältöihin ilman naisjärjestöjen panosta.

Käyttökelpoisia kategorioita

Toisten näkökulmien mukaan ongelma on siinä, että naisjärjestöt ovat nimenomaan naisten etujärjestöjä eivätkä aidosti sukupuolten tasa-arvon edistäjiä. Toisin sanoen naisjärjestöjä kiinnostaa pitää esillä vain naisten kohtaamia tasa-arvo-ongelmia ja ne ohittavat miesten sukupuolensa vuoksi kohtaamat vaikeudet.

Siinä mielessä olen valmis yhtymään keskustelunavaajien kritiikkiin, että naisjärjestöt ovat epäilemättä pitäneet niin vahvasti esillä sukupuolijärjestelmän naisille tuomia ongelmia, ettei kaikille ole luultavasti käynyt selväksi, että feminististen naisjärjestöjen mielestä sama sukupuolijärjestelmä on myös omilla tavoillaan miehiä sortava ja syrjivä.

Naisjärjestöt myös perustelevat painotetusti vaatimustensa vaikutuksia naisten aseman paranemiseen vaikka samalla vaatimuksella olisi myös miesten asemaa vahvistavia vaikutuksia. Yksi tällainen vaatimus on vanhempainvapaiden 6+6+6-malli, joka samaan aikaan vahvistaa sekä naisten työmarkkina-asemaa että miesten asemaa perheessä ja hyödyttää näin kaikkia. 6+6+6-malli on myös mainio esimerkki poliittisesta avauksesta, joka ei olisi ilman naisjärjestöjä noussut puolueiden ja sitä kautta politiikan agendalle.

Jotkut menevät vielä pidemmälle ja sanovat, että miesnäkökulman painottaminen on paluuta ajassa taaksepäin niin sanottuun feminismin toiseen aaltoon. Ajatus on, että nykyfeminismi on jo siirtynyt sukupuolten (ja painotetusti kahden sukupuolen) suhteiden lisäksi muidenkin syrjintäperusteiden huomioimiseen.

Itse ajattelisin, että näin on tapahtunut ennen kaikkea nais- tai sukupuolentutkimuksen piirissä. Politiikassa mies ja nainen homogeenisina kategorioina ovat edelleen ahkerassa käytössä ja tarkastelun keskipisteenä, vaikka moniperustainen syrjintä ja moninaisuuden huomioiminen nousevat nekin yleensä esiin naisjärjestöjen riveistä, jos ovat noustakseen.

Siinäkin on siis yhdyttyvä esitettyyn kritiikkiin, että NAIS- ja MIESjärjestöt uusintavat ajatusta vain kahdesta sukupuolesta ja siten vahvistavat sukupuolisegregaatiota. Aiheesta on ainakin Vasemmistonaisissa keskusteltu ja kaksijakoisuuden ongelmista huolimatta monen mielestä mies- ja naiskategoriat ovat politiikan teolle niin käyttökelpoisia ja tarpeellisia, elleivät suorastaan välttämättömiä, että niistä on pidetty kiinni.

Naisten ja miesten elämät kuitenkin poikkeavat edelleen keskimäärin varsin paljon toisistaan. Esimerkiksi työmarkkinat ja vanhempainvapaiden käyttö ovat vahvasti sukupuolittain jakautuneet. Siksi on mielekästä politiikassa tarkastella, miten erilaiset ilmiöt vaikuttavat naisiin ja miehiin, vaikka samalla ymmärrettäisiin, etteivät miehet ja naiset muodosta homogeenisia ryhmiä ja että muitakin sukupuolia on.

En malta olla myöskään huomauttamatta, että vaikkei miesnäkökulma ole ehkä ollut ensisijainen tai näkyvin tasa-arvopolitiikasta puhuttaessa, niin ei se myöskään uusi keksintö ole. Jo 1960-luvulla Suomessa toimi esimerkiksi Yhdistys 9, jonka jäsenistä merkittävä osa oli miehiä ja jonka kiinnostuksen kohteena eivät olleen niinkään naisten kohtaamat tasa-arvo-ongelma kuin kaikkien sukupuolten kahlitsevat sukupuoliroolit. Myös tasa-arvoasiain neuvottelukunta (TANE) perusti miesjaoston 1980-luvulta ja on pitänyt alusta lähtien esillä esimerkiksi vanhemmuuden tasaisempaa jakamista isien ja äitien kesken.

Miesliike, tervetuloa!

Kaiken kaikkiaan selvää on, että kaikkien sukupuolten aseman parantamiseksi tarvitaan kaikkien sukupuolten edustajien työtä ja vaivannäköä. Siksi olen enemmän kuin innoissani ajatuksesta, että tasa-arvotyön rintamaan saadaan jatkossa myös entistä vankempi miesrintama, sillä tasa-arvon eteneminen on turhauttavan hidasta silloin, kun naiset jäävät vaatimustensa kanssa yksin.

Siksi toivotankin riemulla tervetulleeksi miesliikkeen, joka ymmärtää, että vallitseva sukupuolijärjestelmä on haitaksi myös miehille. Että on niin miesten, naisten kuin muidenkin etu, jos sukupuolten tasa-arvo etenee. Miesliikkeen, joka ymmärtää, että esimerkiksi miesten naisia lyhyempi elinikä on saman kolikon kääntöpuoli, jossa naiset vastaavat hoivasta niin palkalla kuin palkattomasti ja maksavat tämän pienempänä palkkana.

Tällainen miesliike ei vaadi naisjärjestöjä lopetettavaksi eikä pidä feministejä kilpailijoinaan saati vihollisinaan. Tällaista miespoliittista ajattelua ovat Vasemmistoliitossa edustaneet esimerkiksi miespoliittisen työryhmän puheenjohtaja Kari Uotila sekä tasa-arvoministeri Paavo Arhinmäki.

Sen sijaan en toivota tervetulleeksi miesliikettä, jonka mukaan tasa-arvo on naisten toimesta edennyt ”jo liian pitkälle”, tai jonka mukaan feministit ovat kääntäneet sukupuolten asemat ja roolit nurin niskoin tehden miehistä alistetun kansanryhmän ja nostanut naiset valtaan. Tällainen miesliike esittää tasa-arvon jonkinlaisena miesten ja naisten välisenä kilpailuna ja nollasummapelinä.

Enemmistö poliittisista toimijoista, niin miehistä, naisista kuin muistakaan sukupuolista, ei kuitenkaan ole laisinkaan aktiivista sukupuoli- ja tasa-arvopolitiikan parissa. Erityisellä lämmöllä suhtaudunkin jokaiseen, joka ei välittömästi ole varpaillaan tai hyökkäyksessä, kun poliittisessa keskustelussa nostetaan esille sukupuolen merkitys.

Ikinä ei ole minua lakannut ihmetyttämästä, miksi sukupuolen näkyväksi tekeminen, puhumattakaan f-sanan sanomisesta, saa niin monet älykkäät ja analyyttiset ihmiset täysin pillastumaan. Eihän se sukupuoli ja sen merkitys sillä mihinkään katoa, että leikitään, ettei sitä ole. Aivan kuten ei luokka-aseman tai vaikka etnisen taustankaan merkitys katoa vaikka kuinka hymisteltäisiin ne olemattomiin.

Lopullisena tavoitteena voi varmasti pitää erillisistä nais- ja miesjärjestöistä luopumista ja yhden, kaikille sukupuolille avoimen Vasemmistofeministit-järjestön perustamista. Aivan kuten lopullisena tavoitteena voi pitää sitä, ettei sukupuolella olisi niin vahvaa yksilön elämää ja asemaa määrittävää voimaa. Mutta kunnes siihen suuntaan on otettu muutamia pitkiä harppauksia, on naiserityinen toiminta perusteltua jo naisten oman jaksamisenkin kannalta.

Valitettavan usein nimittäin edelleen kuulee, kuinka politiikan ja puoluetoiminnan eri yhteyksissä naisten vaatimuksia ja toimintaa väheksytään ja ignoorataan toverimiesten toimesta. Tällaisen poliittisen arjen keskellä monille on tärkeää päästä edes joskus feministien kesken puhumaan, purkamaan, tekemään ja toimimaan.

Naistoiminta on monelle politiikan aktiivinaiselle henkireikä ja voiman lähde. Toivoa tietysti täytyy, että tämä naistoiminnan tehtävä tulee mitä pikimmiten tarpeettomaksi. Vastaavasti naisjärjestön tuki on ollut todella tarpeellista monille menestyneille naispoliitikoille – naisten eteneminen politiikan huipulle ei tapahdu vieläkään helpolla.

Saila Ruuth