Minun feminismini -blogaussarjassa pohditaan Vasemmistonuorten tasa-arvojaostolaisten ja muiden kirjoittajien omaa feminististä ideologiaa. Ensimmäisenä ajatuksiaan avaa Niko Peltokangas.
Feministiksi julistautuminen ei ollut lopulta kauhean vaikeaa. Ennen liittymistäni Vasemmistonuoriin ajattelin, etten tiedä aiheesta – kuten mistään muustakaan ismistä – tarpeeksi nimittääkseni itseäni sen mukaan. Kun sitten tutustuin Vanun tasa-arvosuunnitelmaan ja luin poliittisesta ohjelmasta järjestön tunnustautuvan muun muassa feministiseksi, otin sanan omaankin käyttööni.
Minun feminismini tarkoittaa sitä, ettei sukupuoleni rajoita minua enkä rajoita muiden elämää heidän sukupuolensa perusteella. Vaikka sana viittaa yhteen sukupuoleen, koen sen oikeastaan aika omakohtaiseksi; feministin karvani nousevat pystyyn, kun minusta, kiinnostukseni kohteista tai toimintatavoistani oletetaan jotain vain siksi, että olen miessukupuolinen. Feministien seurassa koen oloni vapautuneimmaksi.
En ole muutenkaan kovin sukupuolitietoinen. En esimerkiksi samaistu muihin isiin sen enempää kuin äiteihin. Sukupuoliin viittaavat sanat kuten miehekäs tai naisellinen särähtävät korvaani yhtä pahoin kuin mikä tahansa leimaava yleistys.
Miksi sitten feminismi kelpaa vaikka on naisasialiikkeestä peräisin? Koska heikomman puolelle on helppo asettua, ja kaksinapainen sukupuolijärjestelmä on sortanut ja sortaa yhä enemmän naisia kuin miehiä. Tietysti vielä huonommassa asemassa ovat näiden sukupuolten ulkopuolella olevat ihmiset. Kuitenkin feminismi vaikuttaa vakiintuneimmalta käsitteeltä kuvaamaan kaikkien sukupuolten vapautumista lokeroivasta ja hierarkisoivasta järjestelmästä.
– Niko Peltokangas
tomppeli
/ 6.1.2012On se vaan kumma, että naisilla kauhiasta sorrosta huolimatta menee niin helvetin paljon paremmin kuin miehillä.
Tarkoitan siis tieteellisiä elämänlaatuindikaattoreita. Kuinka paljon pitempää naiset mahtavatkaan elää sitten, kun sorto loppuu? Paljonko miehiä enemmän naiset sitten kuluttavat, paljonko enemmän määräävät arkipäivässä, paljonko vielä nykyistä vähemmän on työttömyyttä verrattuna miehiin, entäs itsemurhia eli mielenterveyttä, onnellisuuden kokemusta, syrjäytymistä …
Ei vaineskaan, lasken leikkiä. Ei naisia mitään sorreta. Oikeasti suomalainen nainen on suurin piirtein maailmanhistorian etuoikeutetuin olento, jolla menee ihan, kuulkaa, tieteellisesti paljon paremmin kuin suomalaisella miehellä.
Mitä on tehtävä, kysyisi ystävämme Lenin. Mitä on tehtävä, jotta miesten elämälaatu ei karkaisi yhä kauemmas naisten elämänlaadusta? Jotta syrjäytyneiden miesten kurjalisto ei jatkaisi kasvuaan?
Siinä olisi vasemmistolle tehtävä.
Mutta ei. Vasemmiston nuoret miehet ja naiset ryhtyväkin parempiosaisen sukupuolen asiamiehiksi. Vähän kuin Lenin olisi väittänyt, että kapitalistit ovat sorrettuja ja sortajina ovat työläiset.
Hiukkasen yököttää.
Mistä löytyy taho, joka ajaa tasa-arvoa myös sukupuolten suhteen? Tai ei ainakaan aja etuoikeutettujen asiaa? No, ei ainakaan vasemmalta näköjään …
Niko
/ 10.1.2012Kiitos kommentista! Yritin ilmaista feminismini tarkoittavan molempien sukupuolten vapautumista sortavasta sukupuolijärjestelmästä. Naissukupuoli vain on sattunut saamaan vuosisatojen aikana enemmän pataan kansalaisoikeuksien, itsemääräämisen ja vaikkapa taloudellisen vapauden suhteen. Meillä päin tilanne on kehittynyt muodollisesti paremmaksi mutta patriarkaalisen kulttuurin vaikutus on yhä selvää. Kutsutaan se esimerkiksi jollekin asialle omistautuvaa naista ”asiamieheksi” – helppo mutta osuva esimerkki.
Eivät työläisetkään, joihin kuulun, kapitalistia halua sortaa vaan romuttaa kapitalismin. Itsekään en oikeastaan miehiä kirjoituksessa sorrosta syytä, vaan kaksinapaista sukupuolijärjestelmää. Minulle feminismi ei ole miesten ja naisten tai muidenkaan sukupuolten elämänlaadun tilastollista tasoittamista mutta syrjäytyneiden miesten kurjaliston kasvun pysäyttäminen sopii mielestäni hyvin vasemmiston feministiseksi tavoitteeksi.