Mihin puolueiden naisjärjestöjä tarvitaan?

Keskustelua poliittisten naisjärjestöjen tarpeellisuudesta ja merkityksestä on käyty tänä keväänä varsin ahkerasti ja useammilla areenoilla. Vasemmistonaisten Valtikan puhenainen Saila Ruuth pohtii, miksi naisjärjestöt ovat edelleen tarpeellisia.

Huhtikuussa vihreiden piirissä annettiin poliittisille naisjärjestöille kritiikkiä kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin siitä, että erillinen naistoiminta siirtää feministisen keskustelun pois puolueesta ja politiikan keskiöstä ja näin marginalisoi tasa-arvokeskustelua ja feminismiä entisestään. Toisaalta siitä, että mies- ja naisjärjestöt pönkittävät ajatusta vain kahdesta, toisilleen vastakkaisesta sukupuolesta.

Tuoreempana puheenvuorona perussuomalaisten Tuomas Tähti kirjoitti Helsingin Sanomiin (9.6.), ettei poliittisille naisjärjestöille ole enää tarvetta, sillä tasa-arvo on jo riittämiin edennyt ja sukupuolen esillä pitäminen vain luo tarpeettomia vastakkainasetteluita.

Kirjoitus poiki muutamia vastineita (12.6. ja 15.6.), joissa listattiin pitkä liuta esimerkkejä, joilla osoitettiin, ettei tasa-arvo ole Suomessa (saati globaalisti) niin mainiolla tolalla kuin Tähti haluaisi nähdä ja näin ollen naisjärjestöillä on edelleen paikkansa.

Lisäksi demareiden puoluekokouksessa tehtiin keväällä puoluekokousaloite, jossa esitettiin, että luovuttaisiin naistoiminnan tukemisesta puoluetukivaroin ja siirryttäisiin ”yleisen” tasa-arvotyön rahoittamiseen. Samanlainen aloite tehtiin myös Vihreiden puoluekokouksessa vuosi sitten.

Molempien puolueiden vastauksissa annettiin enemmän tai vähemmän suorasanaisesti ymmärtää, että puolue voisi toimia poliittisesti sen puolesta, että pelkän naistoiminnan tukemisesta luovuttaisiin ja siirryttäisiin tai laajennuttaisiin myös muunlaiseen tasa-arvotyön tukemiseen. Asia vain ei ole yksittäisten puolueiden päätösvallassa vaan vaatisi puoluetuesta annetun asetuksen muuttamista.

Oleellista aloitteissa on se, että niitä perusteltiin mieserityisen politiikan tukemisella. Samaan tapaan myös SAK:n tasa-arvovastaava Tapio Bergholm esitti Suomen Kuvalehdessä, että ”nyt on miesten vuoro”. Bergholm ei siis tarkoittanut, että on miesten vuoro olla (vihdoin) kiinnostuneita sukupuolista ja niiden asemasta, vaan että nyt on miesten vuoro ”saada” tasa-arvoa.

Ajatus siitä, että naisjärjestöjen tukeminen tai naisnäkökulman esiin nostaminen olisi estänyt mieserityisten kysymysten poliittisen käsittelyn, on erikoinen. Politiikka on kuitenkin historiallisesti katsoen miesten maailma. Suomessa puolueita alettiin perustaa reilu 100 vuotta sitten eikä naisten asema politiikassa ole hitaasta etenemisestä huolimatta vieläkään tasapuolinen. Miehillä on siis ollut sen 100 vuotta aikaa ottaa sukupuolinäkökulma ja tasa-arvopolitiikka vakavasti ja osaksi itse tekemäänsä politiikkaa.

Ei ole vaikeaa ymmärtää, että poliittiset naisjärjestöt ovat syntyneet juuri siitä syystä, ettei tasa-arvopolitiikka ole miesten itsensä toimesta noussut politiikan keskiöön. Niinpä on Suomessakin ollut poliittista naistoimintaa vähintään yhtä kauan kuin puolueitakin. Alusta lähtien tasa-arvokysymykset ovat tulleet puolueiden agendalle naisjärjestöjen toimesta.

Historiallisesti naisjärjestöillä on myös ollut keskeinen rooli poliittisten liikkeiden tukemisessa niin taloudellisesti kuin käytännön työllä. Tehtävä ei ole ollut merkityksetön suomalaisessa politiikassa vaikka odotukset kahvinkeittäjän ja myyjäistenjärjestäjän roolista monia feministejä rasittavatkin.

Oman poliittisen kokemukseni mukaan tilanne ei miesliikehdinnästä huolimatta ole vieläkään niin auvoinen, että tasa-arvopolitiikka ja feministinen keskustelu nousisivat puolueiden politiikan sisältöihin ilman naisjärjestöjen panosta.

Käyttökelpoisia kategorioita

Toisten näkökulmien mukaan ongelma on siinä, että naisjärjestöt ovat nimenomaan naisten etujärjestöjä eivätkä aidosti sukupuolten tasa-arvon edistäjiä. Toisin sanoen naisjärjestöjä kiinnostaa pitää esillä vain naisten kohtaamia tasa-arvo-ongelmia ja ne ohittavat miesten sukupuolensa vuoksi kohtaamat vaikeudet.

Siinä mielessä olen valmis yhtymään keskustelunavaajien kritiikkiin, että naisjärjestöt ovat epäilemättä pitäneet niin vahvasti esillä sukupuolijärjestelmän naisille tuomia ongelmia, ettei kaikille ole luultavasti käynyt selväksi, että feminististen naisjärjestöjen mielestä sama sukupuolijärjestelmä on myös omilla tavoillaan miehiä sortava ja syrjivä.

Naisjärjestöt myös perustelevat painotetusti vaatimustensa vaikutuksia naisten aseman paranemiseen vaikka samalla vaatimuksella olisi myös miesten asemaa vahvistavia vaikutuksia. Yksi tällainen vaatimus on vanhempainvapaiden 6+6+6-malli, joka samaan aikaan vahvistaa sekä naisten työmarkkina-asemaa että miesten asemaa perheessä ja hyödyttää näin kaikkia. 6+6+6-malli on myös mainio esimerkki poliittisesta avauksesta, joka ei olisi ilman naisjärjestöjä noussut puolueiden ja sitä kautta politiikan agendalle.

Jotkut menevät vielä pidemmälle ja sanovat, että miesnäkökulman painottaminen on paluuta ajassa taaksepäin niin sanottuun feminismin toiseen aaltoon. Ajatus on, että nykyfeminismi on jo siirtynyt sukupuolten (ja painotetusti kahden sukupuolen) suhteiden lisäksi muidenkin syrjintäperusteiden huomioimiseen.

Itse ajattelisin, että näin on tapahtunut ennen kaikkea nais- tai sukupuolentutkimuksen piirissä. Politiikassa mies ja nainen homogeenisina kategorioina ovat edelleen ahkerassa käytössä ja tarkastelun keskipisteenä, vaikka moniperustainen syrjintä ja moninaisuuden huomioiminen nousevat nekin yleensä esiin naisjärjestöjen riveistä, jos ovat noustakseen.

Siinäkin on siis yhdyttyvä esitettyyn kritiikkiin, että NAIS- ja MIESjärjestöt uusintavat ajatusta vain kahdesta sukupuolesta ja siten vahvistavat sukupuolisegregaatiota. Aiheesta on ainakin Vasemmistonaisissa keskusteltu ja kaksijakoisuuden ongelmista huolimatta monen mielestä mies- ja naiskategoriat ovat politiikan teolle niin käyttökelpoisia ja tarpeellisia, elleivät suorastaan välttämättömiä, että niistä on pidetty kiinni.

Naisten ja miesten elämät kuitenkin poikkeavat edelleen keskimäärin varsin paljon toisistaan. Esimerkiksi työmarkkinat ja vanhempainvapaiden käyttö ovat vahvasti sukupuolittain jakautuneet. Siksi on mielekästä politiikassa tarkastella, miten erilaiset ilmiöt vaikuttavat naisiin ja miehiin, vaikka samalla ymmärrettäisiin, etteivät miehet ja naiset muodosta homogeenisia ryhmiä ja että muitakin sukupuolia on.

En malta olla myöskään huomauttamatta, että vaikkei miesnäkökulma ole ehkä ollut ensisijainen tai näkyvin tasa-arvopolitiikasta puhuttaessa, niin ei se myöskään uusi keksintö ole. Jo 1960-luvulla Suomessa toimi esimerkiksi Yhdistys 9, jonka jäsenistä merkittävä osa oli miehiä ja jonka kiinnostuksen kohteena eivät olleen niinkään naisten kohtaamat tasa-arvo-ongelma kuin kaikkien sukupuolten kahlitsevat sukupuoliroolit. Myös tasa-arvoasiain neuvottelukunta (TANE) perusti miesjaoston 1980-luvulta ja on pitänyt alusta lähtien esillä esimerkiksi vanhemmuuden tasaisempaa jakamista isien ja äitien kesken.

Miesliike, tervetuloa!

Kaiken kaikkiaan selvää on, että kaikkien sukupuolten aseman parantamiseksi tarvitaan kaikkien sukupuolten edustajien työtä ja vaivannäköä. Siksi olen enemmän kuin innoissani ajatuksesta, että tasa-arvotyön rintamaan saadaan jatkossa myös entistä vankempi miesrintama, sillä tasa-arvon eteneminen on turhauttavan hidasta silloin, kun naiset jäävät vaatimustensa kanssa yksin.

Siksi toivotankin riemulla tervetulleeksi miesliikkeen, joka ymmärtää, että vallitseva sukupuolijärjestelmä on haitaksi myös miehille. Että on niin miesten, naisten kuin muidenkin etu, jos sukupuolten tasa-arvo etenee. Miesliikkeen, joka ymmärtää, että esimerkiksi miesten naisia lyhyempi elinikä on saman kolikon kääntöpuoli, jossa naiset vastaavat hoivasta niin palkalla kuin palkattomasti ja maksavat tämän pienempänä palkkana.

Tällainen miesliike ei vaadi naisjärjestöjä lopetettavaksi eikä pidä feministejä kilpailijoinaan saati vihollisinaan. Tällaista miespoliittista ajattelua ovat Vasemmistoliitossa edustaneet esimerkiksi miespoliittisen työryhmän puheenjohtaja Kari Uotila sekä tasa-arvoministeri Paavo Arhinmäki.

Sen sijaan en toivota tervetulleeksi miesliikettä, jonka mukaan tasa-arvo on naisten toimesta edennyt ”jo liian pitkälle”, tai jonka mukaan feministit ovat kääntäneet sukupuolten asemat ja roolit nurin niskoin tehden miehistä alistetun kansanryhmän ja nostanut naiset valtaan. Tällainen miesliike esittää tasa-arvon jonkinlaisena miesten ja naisten välisenä kilpailuna ja nollasummapelinä.

Enemmistö poliittisista toimijoista, niin miehistä, naisista kuin muistakaan sukupuolista, ei kuitenkaan ole laisinkaan aktiivista sukupuoli- ja tasa-arvopolitiikan parissa. Erityisellä lämmöllä suhtaudunkin jokaiseen, joka ei välittömästi ole varpaillaan tai hyökkäyksessä, kun poliittisessa keskustelussa nostetaan esille sukupuolen merkitys.

Ikinä ei ole minua lakannut ihmetyttämästä, miksi sukupuolen näkyväksi tekeminen, puhumattakaan f-sanan sanomisesta, saa niin monet älykkäät ja analyyttiset ihmiset täysin pillastumaan. Eihän se sukupuoli ja sen merkitys sillä mihinkään katoa, että leikitään, ettei sitä ole. Aivan kuten ei luokka-aseman tai vaikka etnisen taustankaan merkitys katoa vaikka kuinka hymisteltäisiin ne olemattomiin.

Lopullisena tavoitteena voi varmasti pitää erillisistä nais- ja miesjärjestöistä luopumista ja yhden, kaikille sukupuolille avoimen Vasemmistofeministit-järjestön perustamista. Aivan kuten lopullisena tavoitteena voi pitää sitä, ettei sukupuolella olisi niin vahvaa yksilön elämää ja asemaa määrittävää voimaa. Mutta kunnes siihen suuntaan on otettu muutamia pitkiä harppauksia, on naiserityinen toiminta perusteltua jo naisten oman jaksamisenkin kannalta.

Valitettavan usein nimittäin edelleen kuulee, kuinka politiikan ja puoluetoiminnan eri yhteyksissä naisten vaatimuksia ja toimintaa väheksytään ja ignoorataan toverimiesten toimesta. Tällaisen poliittisen arjen keskellä monille on tärkeää päästä edes joskus feministien kesken puhumaan, purkamaan, tekemään ja toimimaan.

Naistoiminta on monelle politiikan aktiivinaiselle henkireikä ja voiman lähde. Toivoa tietysti täytyy, että tämä naistoiminnan tehtävä tulee mitä pikimmiten tarpeettomaksi. Vastaavasti naisjärjestön tuki on ollut todella tarpeellista monille menestyneille naispoliitikoille – naisten eteneminen politiikan huipulle ei tapahdu vieläkään helpolla.

Saila Ruuth

Sateenkaaren raidalla

Vähemmistöjen erittely tuntuu ennemmin vahvistavan kuin romuttavan sukupuolijärjestelmää. Ylpeysmarsseja tarvitaan silti.

Tämä blogaus sai innoituksensa Jukka Peltokosken Vasemmisto ihan homona -kirjoituksesta. Hän kirjoittaa vasemmistolaisen suhteesta ihmisen oikeuteen toteuttaa seksuaalista suuntautuneisuuttaan:

Moneus lokeroidaan identiteettiryhmiksi, joka nimetään ja “tunnustetaan”. Moneudesta tulee abstraktia “toiseutta”. Se oikeutetaan ja sille annetaan tilaa, mutta se myös eristetään omasta kokemuksesta ja käsitellään “vähemmistönä”.

Samansuuntaista olen pohtinut itsekin. Esimerkiksi eilen Helsingissä marssittua Pride-kulkuetta pidetään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien puolustamisena. Samaan aikaan puhutaan sateenkaarikansasta, joka on siis jotain muuta kuin harmaa enemmistö.

Asenteet ja järjestelmät, jotka rajoittavat ”vähemmistöjen” oikeutta olla omia itsejään, rajoittavat meitä kaikkia. Puolustaessamme perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia puolustamme omia oikeuksiamme. Sateenkaari-ajattelussahan olemme kaikki jollain omanvärisellä raidallamme. Siksi Peltokoskenkin mainitsema toiseuttaminen tuntuu vieraalta.

Asia ei tietenkään ole niin yksinkertainen, että sukupuolen tai seksuaalisuuden sorretun moninaisuuden voisi unohtaa yleisiä ihmisoikeuksia ajettaessa. Ne, joita vaaditaan häpeämään itseään, ansaitsevat ylpeysmarssinsa. Kulkueissa kuljetaan myös yhtä monista syistä kuin on kulkijoita, eikä kenenkään syytä tarvitse arvostella. Vähemmistöjen erittely tuntuu kuitenkin ennemmin vahvistavan kuin romuttavan sukupuolijärjestelmää. Normipoikkeamien nimeäminen ja hyväksyminen kun ei poista sitä normia.

Vähemmistöjen näkyväksi tekeminen ja heidän oikeuksiensa ajaminen on vastarintaa kabineteissa eli järjestelmän sisällä. Samanlaista vastarintaa tehdään kapitalistisessa järjestelmässä, kun sosialismin sijaan ajetaan vaikkapa perustulon kaltaisia parannuksia. Lopullinen sukupuolisysteemin romahduttaminen vaatii sen lisäksi myös katujen vastarintaa. Sellaista, joka ei suostu vain muiden suvaittavaksi vähemmistöksi vaan maalaa sateenkaaren värein niin vähemmistöt kuin enemmistötkin.

Niko Peltokangas

Nyt sitä saa – asiallista tietoa abortista

Toukokuussa julkaistiin nettisivut, jotka kantavat nimeä Asiallista tietoa abortista. Sivuille on koottu tietoa raskaudenkeskeytyksen menetelmistä, sen psyykkisistä ja fyysisistä vaikutuksista sekä abortin kokeneiden naisten omakohtaisia kirjoituksia vertaistueksi.

Olen itse yksi sivuston laatineista neljästä naisesta. Ryhdyimme kokoamaan sivuja, kun kyllästyimme senhetkiseen aborttia käsittelevien suomenkielisten verkkosivujen tarjontaan. Sivuista toiseen pääosin miehet vaativat abortin kieltämistä, moralisoivat kutsuen abortin tehneitä tappajiksi, julkaisevat provosoivia kuvia abortoiduista sikiöistä ja peräänkuuluttavat hedelmöittyneen munasolun oikeutta elämään.

Olen pohtinut, miksi usein juuri miehet ovat etujoukoissa kieltämässä aborttia? Onko syynä se, että heillä ei fyysisten ominaisuuksiensa vuoksi ole riskiä joutua tilanteeseen, jossa he olisivat ei-toivotusti raskaana? Vai ovatko nämä miehet vain naisvihamielisiä? Paradoksaalista on myös niiden uskonnollisten yhdyskuntien ajattelu, jotka ovat kovaan ääneen rajoittamassa ehkäisyä, mutta sitäkin äänekkäämmin kieltämässä abortin. Äärimmillään nämä tahot kieltäisivät abortin jopa raiskauksen uhriksi joutuneelta henkilöltä.

Asiallista tietoa abortista -sivusto haluaa tarjota edellä mainituille näkökulmille vaihtoehdon. Sivuston lähtökohtana on oikeus vapaaseen aborttiin kaikille ei-toivotusti raskaana oleville henkilöille. Vapaalla abortilla tarkoitetaan sitä, että ennen 12. raskausviikkoa suoritettavan abortin syitä ei tarvitse perustella. Nykyinen aborttilainsäädäntö sallii raskaudenkeskeytyksen naisen pyynnöstä vain, kun hänen esittämänsä perustelut vastaavat laissa mainittuja edellytyksiä. Valtaosa Suomessa tehtävistä aborteista tehdään ns. sosiaalisin perustein. Meidän mielestämme naisen tahdon tulee riittää raskaudenkeskeytyksen perusteeksi, ja tätä päätöstä tulee kunnioittaa.

Sivuston tarkoituksena on myös avata uudenlainen ja avoin keskusteluilmapiiri abortista. Abortin ei tarvitse olla keskustelunaiheena tabu eikä häpeäpilkku, josta sen kokeneen henkilön tulisi vaieta. Abortti voi ja saa olla myös vapauttava kokemus, jollaiseksi jotkut sivuillemme kirjoittaneet naiset sen kuvailevatkin. Me sivuston tekijöinä näemme naiset eettisesti harkintakykyisinä subjekteina, jotka ovat elämäntilanteensa parhaita asiantuntijoita ja ainoita, joilla on oikeus päättää, mitä kehollaan tekevät. Sivustomme tarkoituksena on tarjota asiallista tietoa ja vertaistarinoita, ei valmiiksi pureskeltuja moraalikäsityksiä.

Anna Salmi
Asiallista tietoa abortista -sivuston tekijä

Kokemuksen rintaääni voi valehdella

Tunne ja järki vääntävät kättä vasemmistolaisfeministinkin päässä.

Vasemmistonuorten tasa-arvojaosto on valmistellut kevään aikana järjestön feministisiä teesejä. Valmista pitäisi olla alkusyksystä. Ohjelmatyön osana keskustelua on viritelty paikallistasolla feminismi-opintopiirin avulla. Siitä on pyritty tekemään oman tasa-arvoajattelun ja vasemmistolaisen feminismin pohdiskeluun kannustava keskusteluhetki.

Pari viikkoa sitten istuimme oululaisaktiivien kanssa iltaa tuollaisen opintopiirin merkeissä. Saimme aikaan keskustelua muun muassa ympärileikkauksesta ja prostituutiosta. Kummastakin keskustelijat olivat vähintään kahta mieltä.

Molempia teemoja lähestytään yleensä kahta kautta: yhteiskunnallisena aiheena ja/tai omakohtaisena tunteena ja usein kuviteltuna kokemuksena. ”En kyllä voisi myydä seksiä”, ”minun tuntemiani ympärileikattuja se ei ole haitannut” tai ”minun esinahkaani ette koske”. Näissä kysymyksissä liikutaan alueilla, joilla tulee kai väkisinkin mietittyä, miltä se omassa ruumiissa ja mielessä tuntuisi.

Ehkä ydin onkin siinä, ettei oma kokemus – joka on usein vain tunne – ole merkittävä. Tärkeää on kuulla mahdollisimman monta mielipidettä niiltä, jotka oikeasti kärsivät mahdollisista epäkohdista. Pitääkö siis feministisen liikkeen olla jotain mieltä poikien ympärileikkauksista tai ottaa sitä agendansa kärkeen, jos esinahattomat miehet eivät itse nosta asiaa ongelmana esiin? Ja kuinka paljon prostituutiosta kannattaa keskustella ilman seksityötä tehneiden osallistumista keskusteluun?

Eräs opintopiirin osanottaja kiteyttikin vasemmistolaisen feminismin olevan sellaista, joka ei lähde ensisijaisesti omasta kokemuksesta vaan järjestelmästä. Sama pätee tietysti kaikkeen vasemmistolaiseen. Omassa vassarikuplassa eläminen vääristää helposti näkökulman ja vaikeuttaa muiden asemaan asettumista.

Niko Peltokangas

Minun feminismini – Loppu sukupuolisorrolle ja taloudelliselle riistolle

Riikka Taavetti liittää feminisminsä vahvasti vasemmistolaisuuteen eikä innostu oikeaoppisuudesta.

Riikka Taavetti

Oma suhteeni feminismiin ja samalla sukupuoleen on ollut hyvin muuttuva. Koin lapsesta lähtien, että en halua sukupuolellani olevan merkitystä. En pitänyt siitä, että sukupuoleni asettaa minulle rajoituksia tai tuottaa oletuksia, jotka minun pitäisi täyttää. En myöskään kokenut, että jonkun toisen sukupuolen määrittäminen auttaisi ennustamaan, millaisia nämä toiset ihmiset ovat tai mitä he voivat minulle merkitä. Olen aina ystävystynyt ja rakastunut ihmisiin sukupuolesta riippumatta.

Koska en halunnut, että sukupuolella on merkitystä, en myöskään halunnut olla feministi. Ajattelin, että feminismi korostaa sukupuolta, vaikka tavoitteena pitäisi olla sukupuolettomuus. Tutustuminen siihen, millä tavalla maailma ympärilläni on sukupuolittunut, teki suhteestani sukupuoleen vielä astetta mutkikkaamman. Toisaalta halusin – ja haluan edelleen – että sukupuolesta voisi päästä eroon. Toisaalta olen liian tietoinen siitä, miten erilaiset yhteiskunnalliset ongelmat ovat sukupuolittuneet, jotta voisin kannattaa sukupuolen hävittämistä ilman näiden ongelmien ratkaisemista.

Erimielisyydet esiin

Nykyisin sanon mielelläni olevani feministi. Minulle on tärkeää ajaa sukupuolittuneen sorron poistamista. Koska iso osa feminismistäni on perustunut tutustumiselle feminismin historiaan, ei myöskään se, että feminismi sanana viittaa erityisesti naisiin, ole juuri tuntunut ongelmalliselta. Historiallisesti feminismi on tarkoittanut naisten miehiä huonomman aseman korjaamista. En näe mitään syytä, miksei feminismi nykyisin voisi merkitä myös miesten aseman parantamista silloin, kun naisilla menee jossain asiassa jo hyvin.

Minulle feminismien moninaisuus on tärkeä asia, ja puolustan jokaisen vapautta määritellä itse oman feminisminsä sisältö. En innostu yhtään oikeaoppisen feminismin määrittämisestä tai dogmaattisuuden vaatimuksista. Historiaan tutustuminen on myös opettanut suvaitsevaiseksi sellaisia feministisen ajattelun muotoja kohtaan, joissa ei välttämättä ensin tunnu olevan paljonkaan järkeä. Monilla erilaisilla aatesuunnilla on ollut omassa syntyvaiheessaan tehtävänsä feministisen ajattelun kehittämisessä ja uusien näkökulmien nostamisessa esiin. Toisaalta olen sitä mieltä, että feminismiinkin pitää suhtautua kriittisesti. Feministien välisiä erimielisyyksiä ei pidä häivyttää, vaan niistä pitää keskustella.

En kannata tasa-arvoa siten, että ollakseen miesten kanssa samanarvoisia naisten pitäisi tulla miehiksi. Minulle on tärkeää, että myös sellaisilla asioilla, jotka on perinteisesti mielletty naisellisiksi, on arvoa. Pitää kuitenkin muistaa, etteivät naisellisina pidetyt ominaisuudet riipu sukupuolesta. Sosiaalisuus, empatia ja muut perinteisesti naiseuteen liittyvät ominaisuudet ovat ihan kaikkien ihmisten ominaisuuksia, ja niiden arvostaminen ja hyödyntäminen olisi hyväksi ihmisille yleensä.

Ajattelen myös, että sukupuolijärjestelmä, jossa elämme, on pakottava systeemi. Järjestelmän mukaisesti valitseminen – esimerkiksi naiselle naisellisten asioiden haluaminen ja heteroseksuaalisesti eläminen – on tyydyttävää ja tuntuu usein siltä, että toimii oikein. Sukupuoli ei ole jotain, jonka voisi vain kevyesti jättää valitsematta tai valita toisin. Silti on mahdollista toimia myös tavoilla, jotka eivät ole vallitsevan sukupuolijärjestyksen mukaisia ja kaikki nämä toimintatavat hitaasti muuttavat ja parhaimmillaan laajentavat sitä, millä tavoin eri sukupuolta olevien on mahdollista toimia.

Vapautta ei ole

En ole innostunut feminismistä, joka korostaa naisten (tai miesten) ”vapaita ja yksilöllisiä valintoja”. Kaikki valinnat tehdään yhteiskunnallisissa olosuhteissa, jotka ovat kaikkea muuta kuin vapaita. Tärkeää on tarkastella, millaiset järjestelmät valintoja rajoittavat ja miten ihmisten mahdollisuuksia toimia erilaisilla tavoilla voidaan lisätä. Kun vaihtoehtojen määrä ja näkyvyys lisääntyvät, lisääntyvät myös valinnan mahdollisuudet. Täydellistä vapautta on mahdollista tuskin koskaan saavuttaa.

Erilaisten sukupuolijärjestyksen venyttämisten lisäksi kaipaan myös enemmän tapoja elää sukupuolten välissä tai ulkopuolella. Ei ole oikein, että pakollinen jako kahteen sukupuoleen aiheuttaa jatkuvasti ongelmia ja kärsimystä niille, jotka eivät tähän jakoon sovi. Myös feministinä haluan olla kriittinen sen suhteen, etten esimerkiksi sukupuolittuneita ongelmia ratkoessani tue pakollista sukupuolijakoa. Usein, jotta voidaan nähdä sukupuolisesti eriarvoistavien rakenteiden vaikutus, maailmaa on tarkasteltava kuin kaikki ihmiset voisi jäännöksettä ja ongelmitta jakaa naisiin ja miehiin. Silloinkin on muistettava, että tämä jako ei kuvaa todellisuutta. Niiden ihmisten, joiden sukupuoli ei helposti sovi mies-nais-jakoon, kohtaamia sukupuolittuneita ongelmia pitää myös aktiivisesti nostaa esiin. Erityisen arvokasta on koittaa kehittää sellaisia malleja, joissa perinteinen, kahden sukupuolen malliin perustuva tasa-arvoajattelu ja sukupuolen moninainen todellisuus voitaisiin yhdistää.

Tasa-arvo ei ole nollasummapeliä. Hyvin usein samat asiat, jotka parantavat naisten asemaa yhdellä alueella, parantavat miesten asemaa toisella. Klassisin esimerkki tästä on se, miten naisten aseman paraneminen työelämässä voi tarkoittaa miesten aseman kohentumista kodeissa, kun miehille syntyy enemmän mahdollisuuksia esimerkiksi olla lastensa kanssa. En kuitenkaan halua sanoa vain tavoittelevani sukupuolista tasa-arvoa, vaan olevani nimenomaan feministi. Tasa-arvo on tavoitteena mitäänsanomaton ja löperö. Tasa-arvo voi toteutua myös, jos kaikilla menee yhtä huonosti ja kaikkia sorretaan yhtä paljon. Feminismi taas tarkoittaa sortavien rakenteiden purkamista ja kaikkien ihmisten vapautumista.

Minun feminismini liittyy voimakkaasti myös vasemmistolaisuuteen. Ne sukupuolittavat ja epätasa-arvoiset rakenteet, joiden keskellä elämme, ovat tiukasti kietoutuneita myös kapitalistiseen järjestelmään. En usko, että sukupuolittunutta sortoa voi poistaa ilman, että myös taloudellinen riisto lopetetaan. En kuitenkaan ajattele, että sukupuolisorto automaattisesti vähenisi, jos taloudellinen tasa-arvo lisääntyy. Sukupuolinen tasa-arvo edellyttää myös sellaisten sortomekanismien tunnistamista ja poistamista, jotka eivät ole suoraan kytköksissä talouteen. Naisten välillä on muiden erojen ohella myös luokkaeroja – kaikki naiset eivät todellakaan ole samassa asemassa eivätkä siis hyödy samanlaisesta politiikasta. Vasemmistolaisena feministinä erilaiset eliittinaisten asemaan liittyvät kysymykset eivät ole useinkaan kovin lähellä sydäntäni. Uskon, että porvari pitää kyllä huolen itsestään.

Riikka Taavetti
feministi
Vasemmistonaisten valtikan eli verkoston hallituksen jäsen

Tosimies ei lyö miestä

Väkivallan ja sukupuolen side pitää katkaista, Niko Peltokangas toteaa.

City-lehdessä vaaditaan baarirauhaa. Alaotsikon mukaan ”nuorten miesten on voitava juhlia ilman, että saavat turpaan”. Aihe on sama, josta Vasemmistonuorten varapuheenjohtaja Juuso Aromaa bloggasi lokakuussa Lutkamarssin jälkimainingeissa.

Aromaa selittää uusimpaan Liberoon toimittamassani jutussa, mitä yhteistä on feminismillä ja hänen ehdottamallaan Jätkämarssilla:

Feminismissä pyritään ratkomaan tasa-arvo-ongelmia. Miehet ovat epätasa-arvoisessa asemassa, ja Jätkämarssi tarttuu pääsääntöisesti kännipäissään tapahtuvaan alfaurosmaiseen kukkoiluun. Jengi hyväksyy sen, että viidakon lait hallitsee yhtäkkiä, kun kello lyö kaksitoista.

Väkivaltaa on vaikea käsitellä vain väkivaltana. Aromaan haastattelussa nousevat esiin syyt. Humala käy syystä noin yleisesti, ja kännissä katsekin voi tappaa – katsojan itsensä. City-lehden jutussa puolestaan puhutaan seurauksista. Miesten kohtaamaa väkivaltaa ei pidetä usein kovin huolestuttavana asiana, koska se aiheuttaa heille vähemmän traumoja tai pelkotiloja kuin naisille.

Kärjistäen: miehiä ei itseäänkään huolestuta, että joidenkuiden mielestä tietyissä tilanteissa saa lyödä (ainakin miehiä). Tämä voi olla yksi tekijä, miksi miesten kokemasta väkivallasta ei huolestuta ennen kuin siitä tulee niin raakaa, että se aiheuttaa vakavia fyysisiä haittoja. (Lainaus City-lehdestä)

Baarirauha ei ole miesasiamiesten vastaveto naisiin kohdistuvan väkivallan tuomitsemiselle vaan hyvä muistutus väkivallan sukupuolittuneesta luonteesta. Sukupuolijärjestelmä ”suojelee” heikkona pitämäänsä sukupuolta Naista ei saa lyödä -moralisoinnilla, ja tekee samalla miehestä ”väkivaltaisen sukupuolen”. Tähän sortavaan jaotteluun perustuu esimerkiksi maanpuolustus. Väkivalta on myös paljon käytetty sukupuolirooleista poikkeavien rankaisemiskeino.

Sukupuoleen liitettävän kunniakäsityksen päivittäminen olisi tärkeä askel väkivallan vähentämiseksi. Tosimies ei lyö miestä.

Niko Peltokangas

Feminismi on tasa-arvoa

Minun feminismini -sarja jatkuu Vasemmistoliiton kansanedustaja Kari Uotilan kirjoituksella.

Kuva sivustolta http://www.kariuotila.fi

Historiallisista syistä johtuen tasa-arvopolitiikka on ollut paljolti naisten asemaa parantavaa toimintaa. Viimeisen vuosisadan aikana on tehty huikea työ naisten aseman parantamiseksi. Vaikka monet silloisten naisasianaisten tavoitteista ovat jo toteutuneet, naisten asema on edelleen monilla mittareilla miehiä huonompi. Esimerkiksi palkkaerot, naisiin kohdistuva väkivalta ja kotitöiden epätasainen jakautuminen kertovat karusti siitä, että feminismiä todella tarvitaan.

Oma innostukseni ja motivaationi tasa-arvotyöhön lähtee meitä kaikkia, niin miehiä kuin naisiakin, koskevista haasteista. Naisen euro on vain reilut 80 senttiä, ja miehen vuosi taas vain 11 kuukautta. Nämä ilmiöt kietoutuvat yhteen, ja niiden taustalla on samoja rakenteita ja roolimalleja. Ne eivät ole toisillensa vastakkaisia ongelmia, vaan sekä miesten että naisten yhteisiä haasteita, joiden ratkaisemisesta hyötyvät kaikki.

Minulle feminismi on tasa-arvoa ja sen ymmärtämistä, että hyvällä tasa-arvotyöllä voimme samaan aikaan korjata palkkatasa-arvoa ja pidentää miesten keskimääräistä elinikää. Konkreettinen esimerkki tästä on vaikkapa vanhempainvapaajärjestelmän kehittäminen 6+6+6 –mallin suuntaan. Miesten perhe-elämään osallistumisen tukeminen ja naisten työelämän kehittäminen tukevat toisiaan. Tasavertaisempi arki ja vanhemmuus merkitsee pitemmällä aikavälillä myös tasa-arvoisempaa työelämää ja palkkausta.

On selvää, ettei niin miesten kuin naistenkaan osallistuminen tasa-arvotyöhön saa rajoittua vain oman sukupuolen kokemiin epäkohtiin. On tärkeää saada miehet mukaan edistämään naisten aseman parantamista. Tasa-arvo sukupuolten kesken ei etene, jollei miehiä saada motivoitua entistä enemmän mukaan tasa-arvotyöhön. Motivaatio taas on mahdollista vain, jos miestenkin tasa-arvo-ongelmat otetaan tosissaan. Niiden ratkaisemiseen tarvitaan myös naisia.

Oma feminismini on molempien sukupuolten tasa-arvo-ongelmien ratkomista. Työtä on tehtävä siellä, missä ongelma on. Eduskunnan miesverkoston puheenjohtajana törmään paljon isyyteen liittyviin ongelmiin, esimerkiksi huoltajuus- ja tapaamisasioissa. Urheilupuolen päättäjänä taas kohtaan naisiin kohdistuvaa epätasa-arvoa, esimerkiksi lajiliittojen miesvaltaisuutta ja syrjiviä asenteita. Molemmat ovat minun asiani.

Kari Uotila
Kansanedustaja
Vasemmistoliiton miespoliittisen työryhmän pj.
TANEN Miesjaoston pj.

Vasemmisto, miehet, naiset ja seksityö (NFC @ CPH)

Milla Pyykkönen jatkaa pohdintoja sukupuolijaosta ja seksityöstä Pohjoismaisen feminismikonferenssin innoittamana.

Kun tasa-arvotyöryhmällemme tuli viime keväänä tieto, että tanskalaiset ja norjalaiset toverit ovat pyytäneet Vasemmistonuoria mukaan järjestemään pohjoismaista feminismikonfrenssia, innostuin kovasti ajatuksesta. Pohjoismainen vasemmistofeministinen yhteistyö on pitkään ollut toiveenani. Pohjoismaiden yhteiskuntajärjestelmien samankaltaisuus antaa feministiselle keskustelulle ja yhteistyölle mielenkiintoiset lähtökohdat.

Jako miehiin ja naisiin

Norjainen Rød Ungdom ja tanskalainen Socialistisk Ungdomsfront pohjaavat poliittiset näkemyksensä ja feministisen ajattelunsa marxismiin. Molemmilla järjestöillä feminismi on näkyvästi esillä toiminnassa.  RU järjestää säännöllisesti koulutusta Berit Åsin tutkimista herruustekniikoista. RU järjestää toimintansa yhteydessä sukupuolieroteltuja kokoontumisia, joissa osallistujat jaetaan mies- ja naisryhmiin. Sukupuolisegregoiduissa ryhmissä osallistujat käyvät läpi herruustekniikat ja puhuvat ajatuksistaan ja tuntemuksistaan tapahtuman tasa-arvoasioista. Osallistuin konfrenssin aluksi naisille tarkoitettuun ryhmään, ja lähestysmistapa herruustekniikoihin oli hyvin mielenkiintoinen. Ryhmän vetäjä kertoi herruustekniikoista lähinnä niin, että ne ovat miesten käyttämiä taktiikoita naisten hiljentämiseen. Herruustekniikoita käyttävät kuitenkin yhtälailla miehet kuin naiset. Herruustekniikat ovat syntyneet miesten dominoimassa yhteiskunnassa, mutta naiset ovat omaksuneet samat taktiikat vallankäytön muotoina.

Vasemmistonuorille erottelu ryhmiin sukupuolen perusteella on  vierasta. Kaksinapainen sukupuolijärjestelmä on ahdas ja kohtelee väkivaltaisesti niitä, jotka eivät koe olevansa miehiä tai naisia.  Kuitenkin siihen, että ihmisten jaottelua mieheksi ja naiseksi halutaan vältellä viimeiseen asti, liittyy myös ongelmia. Oman kokemukseni mukaan tämä aiheuttaa sokeutta sukupuolittuneita käytäntöjä ja valtarakenteita kohtaan. Emme vielä valitettavasti elä yhteiskunnassa jossa mies-nais -jako olisi poistunut. Tasapainottelu sen välillä, että puretaan sukupuolikäsityksen kaksinapaisuutta, ja että samalla tunnustetaan olemassaolevat miehiä ja naisia erilailla kohtelevat valtarakenteet, on haastavaa. Mielestäni pitäisi pyrkiä kahden rintaman taktiikkaan, jossa samaan aikaan tunnustetaan yhteiskunnan sukupuolia eri tavoin koskevat rakenteet ja puretaan kaksinapaista sukupuolijärjestelmää. Siis yhtälailla tulee tunnustaa naisia sortavat, miehiä sortavat ja sukupuolivähemmistöjä sortavat rakenteet.

Samaan aikaan, kun tiedostetaan sukupuolia eri lailla kohtelevien rakenteiden olemassaolo ja pyritään niiden murskaamiseen, tulee pyrkiä murskaamaan myös kaksinapainen sukupuolijärjestelmä. Kaksinapaisen sukupuolijärjestelmän ongelmat eivät poistu sillä, että ei haluta tunnustaa nais-mies -jaon olemassaoloa. Siksi eriarvoisuuden purkamien vaatii esille tuomista ja analysoimista. Koen, että Vasemmistonuorilla ja koko suomalaisella uudella vasemmistolla olisi tässä asiassa kehittymisen varaa. Vasemmistonuorissa toisinaan sorrutaan siihen, että emme huomaa sukupuolittuneita rakenteita, kun koemme ihmisten tekevän vain yksilöllisiä valintoja. Patriarkaatin ja heteronormatiivisuuden huomaamatta jättäminen on mielestäni hieman ristiriidassa vasemmistolaiselle näkemykselle siitä, että rakenteet vaikuttavat kaikkeen ihmisen toimintaan. Emme kuitenkaan useinkaan kiistä kapitalismin ohjailevan ihmisten käyttämistä.

Seksin myyminen

Konfrenssin suurimmaksi ristiriidaksi osottautui suhtautuminen prostituutioon. Norjalaisen Rød Ungdomin linja prostituutioon on ankaran kielteinen. Heidän näkemyksensä on, että seksin myyminen on aina väkivaltaa naista kohtaan. Heidän mukaan nainen, joka vapaaehtoisesti myy seksipalveluita, on samanlaisessa tilanteessa henkisesti kuin väkivaltaiseen parisuhteeseen jäävä nainen. Heidän näkemyksensä mukaan ihminen ei voi haluta toimia seksiä myyjänä, vaan on tähän tavalla tai toisella pakotettu.

Palaamme tässä kiistassa samaan ongelmaan: voimmeko puhua yksilön vapaasta valinnasta yhteiskunnassa, johon vaikuttavat erilaiset valtarakenteet. Tutkija/kansanedustaja Anna Kontula sanoi mielestäni hyvin Vasemmistonaisten viime joulukuussa järjestämässä keskustelutilaisuudessa: ”Seksityö on yksi keino ansaita rahaa nykyisessä kapitalistisessa talousjärjestelmässä.” Hän arvioi myös, että jos ihmisten toimeentulo olisi muuten turvattu, seksityöntekijöiden määrä vähenisi huomattavasti nykyisestä.

Suhtautuminen prostituutioon jakaa vahvasti suomalaista 2010 -luvun vasemmistolaista liikettä. Osa suhtautuu prostituutioon kielteisenä ilmiönä, joka ylläpitää valtarakenteita naisesta ostettavana objektina ja miehestä toimivana subjektina, joka ostaa rahalla. Osa taas pitää seksin myymistä tärkeänä yksilön vapautena tehdä omalla vartalollaan mitä tahtoo. Heidän mielestään valta on paremminkin myyjällä kuin ostajalla. Prostituutiosta on ylipäätään lähes mahdotonta puhua yhtenä könttänä. Vain pieni osa maailman seksityöläisistä on tehnyt aidon valinnan seksityön ja jonkin toisen työn välillä. Ihmiskaupan uhrit tai ne, jotka myyvät seksipalveluita henkensä pitimiksi, ovat täysin eri asemassa kuin länsimaiset naiset, jotka katsovat seksin myymisen olevan kätevä keino hankkia tienestiä ja esimerkiksi rahoittaa elämä opiskelun aikana. Mielestäni puhuttaessa seksin myymisestä tulisi erotella seksin myymisen eri tasot. Suomalaisella osa-aikaisella seksin myyjällä on täysin eri intressit kuin alaikäisellä lapsella Pattaylla. Postmoderni feminismi pitää tärkeänä korostaa naisten eroja ja erilaisia intressejä. Tämä sama tulisi huomioida myös puhuttaessa seksityöläisistä.

Suurin ristiriita vasemmiston sisällä vallitsee suhtautumisessa siihen uusintaako seksin myyminen naisten alisteista asemaa suhteessa mieheen vai antaako se itseasiassa naiselle valtaa olla itsenäinen. Kysymys liittyy olennaisesti kapitalistiseen järjestelmään ja sen kritiikkiin vasemmiston sisällä. Prostituutioon kielteisesti suhtautuvat pitävät ongelmallisena juuri seksin ja naisruumiin alistamista kapitalistiselle markkinataloudelle. Heidän mielestään ihmisruumiin olemista kapitalismin palveluksessa pitäisi pyrkiä vähentämään eikä lisäämään. Tässä on kuitenkin se virheellinen käsitys, että seksityöhön myönteisesti suhtautuminen radikaalisti lisäisi seksin myymistä. Seksin myymiseen myönteisesti suhtautuvat eivät koe naisen olevan miehelle alisteinen myydessään tälle seksipalveluita. Päinvastoin he kokevat, että naisella on tässä tilanteessa valta, ainakin silloin kun hänellä on varaa valita kuinka usein ja kenellä palveluita myy.  Prostituution kielteisenä ilmiönä näkevät kokevat, että seksityö nimeomaan uusintaa sitä, että nainen on seksissä objekti ja mies subjekti. Samoin sen koetaan uusintavan sitä, että mies on se jolla on rahallinen valta suhteessa naiseen. Yksi kinkkisimmistä kysymyksistä, johon lähes kaikki prostituutiokeskusteluun osallistujat välttelevät vastaamasta, on kysymys siitä, miksi suurin osa seksin myyjistä on naisia ja ostajista miehiä. Feminismi sen paremmin kuin vasemmistokaan ei halua pohtia ostaja-/myyjä -asetelman sukupuolisuhteen syitä. Johtuuko myyjien ja ostajien sukupuolinen vinoutuma kulttuurista ja patriarkaalisesta yhteiskuntajärjestelmästämme? Jos todetaan, että johtuu, niin onko edes mahdollista, että naisten rooli myyjinä ja miehen rooli ostajina emansipoisi naista ja purkaisi kapitalismia?

Prostituutioon kielteisesti suhtaujien suurin synti on seksityöläisten näkemisen toisina, kohteina joille kohdennetaan poliittisia toimenpiteitä ilman, että heidän ääntään juuri kuunnellaan. Suomalaiset seksityön tekijöiden puolustajat ovat kritisoineet naisasialiikettä juuri tästä yläpuolisesta suhtautumista. Kenenkään asemaa ei voida parantaa, jos häntä itseään ei kuunnella. Sosiaalipolitiikka keskiluokkaisena ylhäältä tulevana projektina ei toimi. Sosiaalipolitiikan tulee lähteä ihmisen omista lähtökohdista ja tarpeista.

Paras keino vähentää seksityötä on perusturva. Kielto voisi antaa yhteiskunnallisen signaalin siitä, että seksin ostaminen ei ole toivottavaa, mutta seksin myymisen määrää kiellot eivät vähennä. Seksin myymistä vähentää riittävä toimeentulo ja perusturva. Seksityöstä puhuessa tulisi erottaa myös se, milloin puhutaan käytännön ratkaisuista ja seksityöläisten asemasta, ja milloin pohditaan seksin myymistä yhteiskunnallisena ilmiönä.

Milla Pyykkönen

Ihana kamala feministiprojekti (NFC @ CPH)

Kööpenhaminan raportit jatkuvat. Pohjoismaisen feminismikonferenssin järjestämistä valottaa kertoo Cecilia Bergström.

Cecilia Bergström pienryhmää vetämässä.

Vuoden 2011 suurin stressin aiheeni oli nuorten vasemmistofeministien konferenssi Tanskassa. Alkutalvesta 2010 Vasemmistonuorille tuli kutsu Tanskasta, Socialistisk UndomsFrontilta, tulla mukaan järjestämään pohjoismaista feminismitapahtumaa. Mukana oli myös Rød Ungdom Norjasta.

Valitus ensin pois alta

Järjestämisprosessi oli lievästi sanottuna kaoottinen eikä tieto kulkenut. Päätin moneen kertaan, etten enää ikinä lähde mihinkään projektiin mukaan. Nyt päätös on lieventynyt: en enää lähde mihinkään projektiin mukaan, ellen saa ensin nähdä edes alkeellista projektisuunnitelmaa.

Alussa suunnitelmat olivat suuria ja rahoitusta oli haettu paljon monesta eri lähteestä. Saimme kuitenkin yhden kielteisen rahoituspäätöksen toisensa jälkeen. Turhauttavinta oli, etten voinut antaa asiantuntemustani projektin käyttöön, koska tietoa ei ollut saatavana kielellä, jota olisin ymmärtänyt.

Vaihtoehtoja sukupuolille

Kangertalusta ja ahdistuksesta huolimatta tapahtuma muodostui kuitenkin yllättävän hyväksi kokonaisuudeksi. Norjalaisten 90 ja tanskalaisten 70 nuoren massan rinnalla seitsemän suomalaisen delegaatio tuntui pieneltä. Panoksemme konferenssille olikin tuntemuksemme aiheesta sekä muista järjestöistä poikkeavat näkökulmamme.

Eniten suomalaisten osallistumisesta konferenssiin saivatkin mielestäni ne nuoret, jotka kokevat olonsa tukalaksi tiukan kaksijakoisessa sukupuolijärjestelmässä. Etenkin Norjalaisilla tuntuu olevan paljon sukupuolijaoteltua toimintaa. Toiminta myös lähtee voimakkaista stereotypioista – pojat ovat automaattisesti alistajia, tytöt taas eivät ole lukeneet Marxia.

Yhdessä, ei vastakkain

Tanskassa ja etenkin Norjassa tuntuisi olevan enemmän sukupuolten vastakkainasettelua, ja tapahtumissa jaetaan ihmiset usein nais- ja miesryhmiin. Suomessa näkisin olevan vallalla toimintatavan, jossa kaikki sukupuolet tekevät yhdessä töitä alistavan järjestelmän purkamiseksi – ja alistaja on juuri järjestelmä, ei miessukupuoli.

Feministisen liikkeen tulisi mielestäni koota ihmiset yhteiseen kamppailuun. Tiukat (ja keinotekoisetkin) rajat ja kategoriat jättävät ihmisiä ulkopuolelle, syrjäyttävät, estävät osallistumisen. Pliis hei, järjestäydytään tärkeiden tavoitteiden taakse spontaanisti, ei jämähdetä omaan feminismigenreemme!

– Cecilia Bergström

Minun feminismini – Oikeus määritellä itse

Aino Nevalainen tiivistää oman feminisminsä tasa-arvoksi. Jokainen valitkoon sukupuolensa itse.

Feminismi tarkoittaa minulle kaikkien ihmisten välistä tasa-arvoa sukupuoleen tai sukupuolettomuuteen katsomatta. Jokaisella on oikeus määritellä itsensä mihin tahansa sosiaaliseen sukupuoleen tai sukupuolettomuuteen, jonka kokee omakseen, sekä tietenkin oikeus olla määrittelemättä itseään mitenkään.

Itse koen sosiaalisen sukupuolen lähinnä roolina, jota voi korostaa, piilottaa, muuttaa tai vaihdella oman tahtonsa mukaan – sukupuoli on sosiaalinen instituutio, joka on yhtä paljon ihmisen vapaa valinta kuin uskontokunta.

Biologinen sukupuolensa jokaisella on oikeus korjata vastaamaan omaa käsitystä itsestään. Sosiaalinen tai biologinen sukupuoli eivät kumpikaan saa määrittää ihmistä, ja jokaisella on oikeus ja velvollisuus (itseään kohtaan) elää elämäänsä sellaisena kuin itse kokee oikeaksi.

– Aino Nevalainen